No jos minä sitten...

...kun kukaan muu ei kirjoita.

Elämään on kuulunut viimeaikoina lähinnä töitä. Ei ehkä kuullosta kovin jännittävältä, mutta mulle tämä on tärkeä elämän vaihe. Mulla on ammatti ja vakituinen työpaikka. Olo ei enää ole niin auttamattoman epäonnistunut kuin mitä se oli jokin aika sitten, kun tuntui, että ajelehdin vain eteenpäin. Kovin vakaata tämä ei ole, sillä töiden määrä riippuu erilaisten urheiluseurojen tilauksista yms. mutta toistaiseksi olen saanut nauttia kahdeksan tunnin päivistä. En koe olevani täysin onnistunut elämässä, mutta olen saanut huomata että pystyn saavuttamaan elämässäni jotain normaalia, jotain joka lähentelee jopa tasapainoa.

Mitä seuraavaksi?

Pitkällä tähtäimellä suunnitelmissa on päästä takaisin kouluun. Painoala ei enää houkuttele, vaan mielessä kutkuttelee jokin taiteellisempi ala kuten kuvataide, ehkä kirjoittaminen. Mutta aion nyt antaa tilaisuuden työelämälle, ja katselen noita koulukuvioita taas keväällä. Aika kuluu kuitenkin nopeasti, joten päätöstä olisi saatava aikaan. Ongelma on, että kun kukaan ei ole enää ohjaamassa, täytyisi kaikki haut osata tehdä itse.

Hieman pikaisempaa elämänmuutosta pitäisi saada aikaan fyysisellä puolella. Olen ollut viimeaikoina todella laiska liikunnan suhteen, joten nyt olisi aika ottaa niskasta kiinni. Aina kuitenkin keksin tekosyyn jäädä sohvannurkkaan. Mutta ensiviikolla ihan varmasti muutan tapani. Lupaan sen.

Viikonloppu tuo tullessaan mm. serkkutytön ja pienen vauvan, jota olen ehtinyt nähdä vasta kerran. Sitten on kummitytön kaksivuotissyntymäpäivä, jonka jälkeen olisi tarkoitus suunnata Ellun kanssa Teakin Kurmoottajaisiin ja sunnuntaina vielä kahvittelemme vuosia täyttävää Sonjaa. En muista koska olisin viimeksi ollut näin innoissani tulevasta. Yleensä alan tässä vaiheessa menettää intoa ja alan stressata: "entä jos ei olekaan kivaa, mitä jos ei ole mitään puhuttavaa...". Tällä kertaa en aio näiden tunteiden tulla ollenkaan, vaan nautin sosiaalisesta elämästäni sillä maanantai tulee yhtä nopeasti aina, vaikka yrittäisin pysäyttää ajan yksinololla.

Makeaa mahan täydeltä, tahmeita tanssilattioita ja ruutupaitoja

Huhhuh. Olinpas eilen suorastaan sosiaalinen perhonen. Ensin riensin Myyrmäkeen (pienen mutkan kautta) tapaamaan kummityttöä ja tämän vanhempia. Kyseinen pikkuneiti on kyllä yksi hauskimmista tapauksista mitä tiedän. Ei oltu nähty aikoihin joten pientä ujoilua oli ilmassa, mutta  pienen jälleentutustumisen jälkeen leikkiminen sujui kuin... no, leikki. Ei kai sitä aina tarvitse jänniä kielikuvia maalailla.

Erja tarjosi kahvin kera appelsiinipiirakkaa, joka oli ilmeisesti jonkinlaisen kokeilun tulos, sillä sain kunnian toimia koemaistajana. Erjalle terveisiä, että elossa ollaan ja hienoinen pahoinvoinnin häivähdys johtunee eilisestä Chiantista, eikä suinkaan piirakasta.

Erjan suunnatessa iltavuoroon, matkasin itse takaisin kotiin valmistautumaan iltaa varten. Ellu oli Sonjan luona käymässä ja olimme sopineet yhteisestä illanvietosta Sonjan kämpällä. Mukana kuviossa oli myös Saini ja Outi T.

Ellu oli leiponut taivaallista suklaakakkua, jonka reseptiä en ikimaailmassa halua tietää, sillä en varmaan enää muuta söisikään. Tai sitten uhraudun ja Ellu voisi lisätä sen tänne? Miten olisi?

Saini istumassa Sonjan nojatuolissa.
Kuva on vähän epätarkka.

Karjalanpiirakat, munavoi, kasvistikut ja dippi maistuivat viinin kera, ja saatoin olla ehkä vähän päissäni. Ainakin puhuin taas tavallistakin enemmän. Kaikesta. Jestas. Anteeksi.

Ilta eteni YouTuben sisäpiirivitseiksi muodostuneita videoita katsellessa, välillä keskustelimme siitä, miten hienoa olisi jos maailmassa kukaan ei arvostelisi toisia ulkonäön vuoksi, jonka jälkeen naureskelimme BB:n ihmisten ulkonäölle. Voi vain todeta, että maailma ei vielä ole valmis ulkonäölliseen tasavertaisuuteen.

Sainin erotessa ryhmästä me muut suuntasimme aluksi Bakersiin, jossa join maailman paskinta siideriä. Mitä lie UpCideria se sitten on ollut, en tiedä, mutta ei se mitään kunnollista omenasiideriä ole ollut. Team L&K tekevät parempaa siideriä itse (projekti, josta täytynee kertoa myöhemmin lisää).

Toinen asia, mikä Bakersista jäi mieleen, oli miesten ruutupaidat. Jonka vuoksi haluaisin nyt kysyä kaikilta miehiltä ja naisilta:
MITÄ PASKAA?
Oli sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki sateenkaaren värit. Ruuduissa. Onneksi en ole sinkku vailla miestä, muuten voisi iskeä ahdistus yrittäessäni löytää edes yhtä hyvin pukeutunutta mutta persoonallista tapausta.

Pakenimme aika pian ruutupaitojen luvatusta maasta Aussie clubille, jossa pääsin verestämään tanssitaitojani. Eipä niitä tosin paljon tarvittu, sillä lattia oli niin täynnä ihmisiä ja muita kädellisiä, että tanssimisen sijaan kaikki liike oli lähinnä väistelyä. Täytyy sanoa, etten henkilökohtaisesti oikeen tajua mitä kivaa sellaisissa paikoissa on, joissa ei voi tanssia, istua eikä jutella, ja jos onnistut saamaan jotain tiskiltä tilattua, niin juoma tuskin ehtii edes huulille ennenkuin tulee törmäys ja kuppi on nurin rinnuksilla.

Niinpä hyvästelin Skattan kaunottaret ja etsin yöbussin jolla huristelin kotiin koluamaan jääkaapista kaiken syötäväksi kelpaavan. Melkonen hiipivä tiikeri sitä tuli oltua, kun mies ei herännyt siinäkään vaiheessa kun pudottelin salsakastiketta pitkin keittiönlattiaa ja kiroilin. Vai oliko se sittenkin sammunut?

Mulla on muuten kumma tapa herätä krapulassa hemmetin aikaisin aamusta ja pyöriä levottomana muutama tunti, kunnes uni voittaa taas. Kallon perällä pieni krappekeiju soittaa vaimeaa kelloaan, joten en saanut manattua supervoimia jotta olisin ehtinyt tänään keskustaan samojen tyttöjen kanssa kahville, joten päätin jäädä kotiin ja kirjoittaa tämän helvetin pitkän, tylsän ja huonolla kirjoitustyylillä varustetun raportin, millä ei ole mitään seksuaalista merkitystä.

Tylsiä freudilaisia lipsahduksia

Minäkin kiitän osaltani Eveä mahtavasta blogi-ideasta! Fiilikset ovat kirjoittamisen suhteen vähän samanlaiset kuin Minnalla, jännittää! Tosin kynnys kirjoittaa madaltui hieman, koska tässä blogissa luomispaineet jaetaan monen henkilön kesken. 

Ensimmäinen tekstini käsittelee elämäntilannettani juuri nyt: ikää 24 vuotta, sinkku, pian 6. vuoden opiskelija, tuleva kieltenopettaja(?). Aion pureutua tekstissäni asiaan joka varmasti koskettaa monia tällä hetkellä: tulevaisuuden suunnitelmiin. Kaikilla ihmisillä on ikään kuin kehys josta käy ilmi yleisimmät tiedot: opiskeleeko hän, käykö hän töissä, onko hän perheellinen, jne. Uskon, että tällaiset asiat helpottavat ihmisten tiedonkäsittelyä; on ikään kuin joku lokero johon ihmisen laittaa. Mitä paremmin ihmiseen tutustuu, sitä moniulotteisemmaksi hän muuttuu, tietenkin. 

Minäkin kerron itsestäni usein tällä tavoin: "Opiskelen saksan kieltä ja kulttuuria sekä ruotsin kieltä,  minusta tulee opettaja ja tarkoitus olisi valmistua vuoden päästä." Kun olen nuo seikat kertonut, olen miettinyt, pitävätkö ne paikkaansa. Minusta tulee opettaja - kyllä, siihen tällä hetkellä tähdätään, osin myös senkin vuoksi ettei minulla juuri nyt ole parempaa suunnitelmaa. Mutta miksi pitäisikään? Työelämä näyttää, onko se minun juttuni, aion ainakin kokeilla. Tarkoitus olisi valmistua vuoden päästä - aloin pohtia, miksi? Toisaalta rakastan opiskelijaelämää ja vuosien vieriessä olen nauttinut siitä aina vain enemmän ja enemmän, opiskelun jäädessä vähemmälle. Pelkään myös sitä vastuuta, mitä työelämä tuo tullessaan, eikä minulla todellakaan ole vielä minkäänlaista suunnitelmaa siitä, mitä valmistumisen jälkeen teen. Voihan myös olla, että gradu viivästyy, enkä pääse tavoitteeseeni. 

Lause: "Aion valmistua vuoden päästä" lipsahtaa yhä uudelleen ja uudelleen huuliltani. Aion tehdä gradun yhdessä hyvän ystäväni kanssa joka myöskin haluaisin valmistua vuoden päästä. Mutta mikä on pohjimmainen syy? Sen tajusin kunnolla vasta vähän aikaa sitten:  kaipaan hyppyä tuntemattomaan ja  jos jään vielä pidemmäksi aikaa paikoilleni, en tiedä, pääsenkö kuinka nopeasti enää liikkeelle. Toki eteenpäin mennään koko ajan, mutta uskon, että kohta on muutoksen aika. Ehkä tietyt asiat tajuaa vasta kun ne sanoo ääneen.  Vuoden päästä nähdään, kuinka väärässä olin.

Tässä oli pakolliset opiskelulöpinät, seuraavissa teksteissäni kerron toivottavasti oikeasti tärkeistä asioista kuten sisustamisesta, koirista ja ryyppäämisestä. 

On kuulema perseestä olla hyvä ihminen.

Koska oma elämäni on ollut viimeaikoina tavallista tylsempää, niin kerronpa tositarinan joka tapahtui eräälle ystävälleni.

Pohjustetaanpa sen verran, että tämä ystäväni on kyllä hyvillä käytöstavoilla varustettu, ainakin silloin kun haluaa, mutta mitenkään ihmisrakkaaksi häntä tuskin voisi kuvailla. Mutta jostain kumman syystä eilen tapahtui jotain täysin poikkeavaa.

Ystäväni oli Helsingin Rautatientorilla, menossa minne sitten olikaan menossa, kun hän kohtasi sammuneen teinitytön. Hän oli juuri menossa herättelemään tyttöä, kun huomasi toisen tytön lähestyvän ja arveli, että ovat varmaan kavereita ja aikoi poistua paikalta. Mutta paikalle tullut tyttö juoksikin ystäväni perään ja pyysi tätä lainaamaan parikymppiä. Ystäväni kysyi epäuskoisena, että eikö yleensä pyydetä vaan paria euroa? Tyttö selitti, että oli karannut äidiltään salaa Helsinkiin mutta ei pääse enää kotiin kun kaikki rahat on loppu. Äiti oli käskenyt tyttöä hankkimaan kotiinpalurahat jostain jonka vuoksi tyttö oli kerjännyt kaksi tuntia keskustassa, saldonaan kaksi euroa viisikymmentä senttiä.

Ystäväni ei oikein itsekään tiennyt, mikä häneen silloin meni. Hieman tytön tarinaa epäillen hän meni pankkiautomaatille nostaakseen tytölle junalippuun vaaditut rahat. Automaatilla tyttö purskahti itkuun, josta ystäväni arveli, että kyllä se ihan oikeasti apua tarvitsi. Pantiksi tyttö tarjosi passiaan, jolloin ystäväni teki toisen epätyypillisen ratkaisun: hän kirjoitti tilinumeronsa ja nimikirjaimensa paperille ja antoi sen tytölle sanoen, että takaisinmaksu on nyt täysin tytön omallatunnolla, eikä hän vaatisi mitään takausta.

Jälkeenpäin ystäväni sanoi, että koko loppuillan vitutti miten hyvä ihminen sitä tulikaan oltua.

En tiedä, pääsikö tyttö kotiin, tai tuleeko ystäväni ikinä näkemään rahoja. Tapaus sai kuitenkin mut miettimään, mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa, niin tytön kuin ystäväni tapauksessa. Jos mä olisin nuorempana karannut kotoa toiseen kaupunkiin ilman rahaa, en varmasti olisi uskaltanut pyytää tuntemattomilta apua. En tosin usko, että oma äitini olisi jättänyt mua oman onneni nojaan, vaan olisi varmasti hakenut mut vaikka kivennavalta ja lukinnut sitten viideksi vuodeksi kotiarestiin. Jos multa taas tultaisiin tuollaisia summia pyytämään, niin kävelisin varmaan vaan ohi sanoen, ettei mulla ole rahaa. Ehkä jos oikein sinnikäs pummaaja olisi kyseessä, saattaisin pyytää saada soittaa sille äidille, joka tuolla tavalla jälkikasvunsa hylkää.

Että sellasta porukkaa täällä pyörii.

Jaa, siis blogia kirjottamaan?

Nyt sitten tähänkin ihanuuteen pääsin käsiksi, omien ajatusten sinkauttamiseen bittiavaruuteen kaikkien nähtäväksi. En pidä itteeni minään "kirjottajana" ja siksi nyt jänskättää ihan liikaa olosuhteisiin nähden. Tämän pitäisi olla kivaa, ei kuolemanvakavaa vääntämistä. Katotaan vaan.

Niih, omat ajatukset on pyöriny nyt lähiaikoina uuden elämäntilanteen parissa. Sinkkuudessa. Ei tullut Kuumaa Sinkkukesää 2012, vaikka Joensuusta Puumalaan suunnatessani sellaista ittelleni ounastelinkin. Lettuja tuli paisteltua (ihan liikaa) ja nyt olen takasin Joensuussa. 

On omituista palata kämppään, johon olin laittanut paljon unelmia yhteisestä tulevaisuudesta rakastamani miehen kanssa, joita ei sitten toteutunut. Nyt miulla oli vastassa uusi kämppis, Mirva, jota vaimoksikin voi haukkua. Mitä tämä syksy tuo tullessaan? 

Omituista tämä alku on ainakin ollut ja exän tavaroita ilmestyy aina jostakin nurkasta muistuttamassa entisestä ja omatkaan roinat eivät ole saaneet omia paikkojaan. Rypeminen ei kuitenkaan tässä tilanteessa auta ja pitäisi nokka nostaa takaisin pystyyn ja suunnata kohti uusia tilanteita ja tuttavuuksia.

Toivottavasti tästä tulee Kuuma Sinkkusyksy 2012! :D

Lyhyt tutkielma ulinan syistä ja seurauksista, mutta lähinnä syistä

Jospa minäkin upottaisin käpäläni tähän yhteiseen taikinaamme.

Nerokas keksintö Eveltä tämä yhteisblogi, koska kaveriporukassa on monta innokasta kirjoittelijaa, mutta ajan ja motivaation puute tuntuvat johtavan ikäviin kuiviin kausiin henkilökohtaisissa blogeissa. Toivottavasti meillä into menee kivasti sykleittäin, ja tekstiä syntyy tasaiseen tahtiin!

Toisin kuin muut sankarittaremme, minä olen tehnyt paluun armaaseen kotipitäjäämme määrittelemättömän pitkäksi ajanjaksoksi. Kovasti toivon, että ainakin näennäisesti väliaikainen ratkaisuni saa pisteensä piakkoin, ja pääsen muille maille jatkamaan elämääni. En ehkä voi kylliksi valittaa tyytymättömyyttäni tämän hetkistä elämäntilannettani kohtaan. Jonkun korvissa ilmainen asuminen ja ruoka sekä lorvimisesta koostuva päivärutiini saattavat kuulostaa unelmien täyttymykseltä, mutta kas kummaa, vähän tässä muutakin kaipailisi. Ei sillä, ettenkö olisi äärettömän kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he ovat auliisti avustaneet tässä elämäni taitekohdassa. Ymmärtänette kuitenkin, että isoa tyttöä vähän nakertaa olla toisten elätettävänä. Sitä paitsi sosiaaliset suhteeni luisuvat hitaasti mutta varmasti netin puolelle, kun joukkomme kesätyöläiset palailevat Puumalasta opintojensa pariin. En panisi pahakseni edes lorvimista, jos voisin harrastaa sitä omassa taloudessa ystävieni kanssa.

Tadaa, kuten huomaatte, osaan valittamisen jalon taidon. Sitä tulen tarjoilemaan roppakaupalla lisää jatkossakin. Se on vähän niin, että kun yksi asia mättää, kaikki on perseestä. Onneksi sama pätee silloin, kun edes yksi asia on vi... ketun hyvin. Siis kaikki ei ole perseestä myös silloin, vaan parasta. Tai ainakin vähemmän perseestä.

Olinko eka?

...kaikkea mäkin menen ehdottamaan.

Viime perjantaina, hieman sumuisessa päässäni, ajatus kaveriporukalla kirjoitetusta blogista tuntui jännittävältä idealta. Olin jo pitemmän aikaa fiilistellyt sitä, miten hienoa on, että nykyään voi pitää yhteyttä internetin ja puhelimen kautta niin mutkattomasti, ettei välimatkoja kaveriporukan välillä huomaakaan.

...ajatus, joka vei pohjan koko tältä blogilta. Miksi ei vaan käytetä facebookia kuten ennenkin?

Vai onko se sittenkään täysin sama asia jakaa täällä kuulumisia ja päivittää tapahtumia, kuin tehdä nopeita tilapäivityksiä? Mene ja tiedä. Sitä paitsi, Facebookin kaverilistat ovat yleensä kolminumeroisia, joten on vaikea pysyä kaikkien tapahtumista kärryillä. Ei sitä tietysti tarvitsekaan pysyä.

Tämän blogin ideana oli kuitenkin koota siinä mielessä erityinen porukka, että meillä on yksi yhteinen tekijä: Puumala. Siellä meistä on jokainen kitunut tai kasvanut ensimmäiset vuotensa. Elämäntiet pääsi kohtaamaan peruskoulussa, jonka jälkeen ei olla päästy toisistamme eroon, vaikka asutaan eri paikkakunnillakin. Eipä tuo oikeasti ole huono asia. Jotenkin se tuntui jopa niin erikoiselta, että halusin nähdä nämä elämät ja niiden tapahtumat niille erityisesti luodussa ympäristössä.

Joten ystäväni, tervetuloa.