On kuulema perseestä olla hyvä ihminen.

Koska oma elämäni on ollut viimeaikoina tavallista tylsempää, niin kerronpa tositarinan joka tapahtui eräälle ystävälleni.

Pohjustetaanpa sen verran, että tämä ystäväni on kyllä hyvillä käytöstavoilla varustettu, ainakin silloin kun haluaa, mutta mitenkään ihmisrakkaaksi häntä tuskin voisi kuvailla. Mutta jostain kumman syystä eilen tapahtui jotain täysin poikkeavaa.

Ystäväni oli Helsingin Rautatientorilla, menossa minne sitten olikaan menossa, kun hän kohtasi sammuneen teinitytön. Hän oli juuri menossa herättelemään tyttöä, kun huomasi toisen tytön lähestyvän ja arveli, että ovat varmaan kavereita ja aikoi poistua paikalta. Mutta paikalle tullut tyttö juoksikin ystäväni perään ja pyysi tätä lainaamaan parikymppiä. Ystäväni kysyi epäuskoisena, että eikö yleensä pyydetä vaan paria euroa? Tyttö selitti, että oli karannut äidiltään salaa Helsinkiin mutta ei pääse enää kotiin kun kaikki rahat on loppu. Äiti oli käskenyt tyttöä hankkimaan kotiinpalurahat jostain jonka vuoksi tyttö oli kerjännyt kaksi tuntia keskustassa, saldonaan kaksi euroa viisikymmentä senttiä.

Ystäväni ei oikein itsekään tiennyt, mikä häneen silloin meni. Hieman tytön tarinaa epäillen hän meni pankkiautomaatille nostaakseen tytölle junalippuun vaaditut rahat. Automaatilla tyttö purskahti itkuun, josta ystäväni arveli, että kyllä se ihan oikeasti apua tarvitsi. Pantiksi tyttö tarjosi passiaan, jolloin ystäväni teki toisen epätyypillisen ratkaisun: hän kirjoitti tilinumeronsa ja nimikirjaimensa paperille ja antoi sen tytölle sanoen, että takaisinmaksu on nyt täysin tytön omallatunnolla, eikä hän vaatisi mitään takausta.

Jälkeenpäin ystäväni sanoi, että koko loppuillan vitutti miten hyvä ihminen sitä tulikaan oltua.

En tiedä, pääsikö tyttö kotiin, tai tuleeko ystäväni ikinä näkemään rahoja. Tapaus sai kuitenkin mut miettimään, mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa, niin tytön kuin ystäväni tapauksessa. Jos mä olisin nuorempana karannut kotoa toiseen kaupunkiin ilman rahaa, en varmasti olisi uskaltanut pyytää tuntemattomilta apua. En tosin usko, että oma äitini olisi jättänyt mua oman onneni nojaan, vaan olisi varmasti hakenut mut vaikka kivennavalta ja lukinnut sitten viideksi vuodeksi kotiarestiin. Jos multa taas tultaisiin tuollaisia summia pyytämään, niin kävelisin varmaan vaan ohi sanoen, ettei mulla ole rahaa. Ehkä jos oikein sinnikäs pummaaja olisi kyseessä, saattaisin pyytää saada soittaa sille äidille, joka tuolla tavalla jälkikasvunsa hylkää.

Että sellasta porukkaa täällä pyörii.