No jos minä sitten...

...kun kukaan muu ei kirjoita.

Elämään on kuulunut viimeaikoina lähinnä töitä. Ei ehkä kuullosta kovin jännittävältä, mutta mulle tämä on tärkeä elämän vaihe. Mulla on ammatti ja vakituinen työpaikka. Olo ei enää ole niin auttamattoman epäonnistunut kuin mitä se oli jokin aika sitten, kun tuntui, että ajelehdin vain eteenpäin. Kovin vakaata tämä ei ole, sillä töiden määrä riippuu erilaisten urheiluseurojen tilauksista yms. mutta toistaiseksi olen saanut nauttia kahdeksan tunnin päivistä. En koe olevani täysin onnistunut elämässä, mutta olen saanut huomata että pystyn saavuttamaan elämässäni jotain normaalia, jotain joka lähentelee jopa tasapainoa.

Mitä seuraavaksi?

Pitkällä tähtäimellä suunnitelmissa on päästä takaisin kouluun. Painoala ei enää houkuttele, vaan mielessä kutkuttelee jokin taiteellisempi ala kuten kuvataide, ehkä kirjoittaminen. Mutta aion nyt antaa tilaisuuden työelämälle, ja katselen noita koulukuvioita taas keväällä. Aika kuluu kuitenkin nopeasti, joten päätöstä olisi saatava aikaan. Ongelma on, että kun kukaan ei ole enää ohjaamassa, täytyisi kaikki haut osata tehdä itse.

Hieman pikaisempaa elämänmuutosta pitäisi saada aikaan fyysisellä puolella. Olen ollut viimeaikoina todella laiska liikunnan suhteen, joten nyt olisi aika ottaa niskasta kiinni. Aina kuitenkin keksin tekosyyn jäädä sohvannurkkaan. Mutta ensiviikolla ihan varmasti muutan tapani. Lupaan sen.

Viikonloppu tuo tullessaan mm. serkkutytön ja pienen vauvan, jota olen ehtinyt nähdä vasta kerran. Sitten on kummitytön kaksivuotissyntymäpäivä, jonka jälkeen olisi tarkoitus suunnata Ellun kanssa Teakin Kurmoottajaisiin ja sunnuntaina vielä kahvittelemme vuosia täyttävää Sonjaa. En muista koska olisin viimeksi ollut näin innoissani tulevasta. Yleensä alan tässä vaiheessa menettää intoa ja alan stressata: "entä jos ei olekaan kivaa, mitä jos ei ole mitään puhuttavaa...". Tällä kertaa en aio näiden tunteiden tulla ollenkaan, vaan nautin sosiaalisesta elämästäni sillä maanantai tulee yhtä nopeasti aina, vaikka yrittäisin pysäyttää ajan yksinololla.

Makeaa mahan täydeltä, tahmeita tanssilattioita ja ruutupaitoja

Huhhuh. Olinpas eilen suorastaan sosiaalinen perhonen. Ensin riensin Myyrmäkeen (pienen mutkan kautta) tapaamaan kummityttöä ja tämän vanhempia. Kyseinen pikkuneiti on kyllä yksi hauskimmista tapauksista mitä tiedän. Ei oltu nähty aikoihin joten pientä ujoilua oli ilmassa, mutta  pienen jälleentutustumisen jälkeen leikkiminen sujui kuin... no, leikki. Ei kai sitä aina tarvitse jänniä kielikuvia maalailla.

Erja tarjosi kahvin kera appelsiinipiirakkaa, joka oli ilmeisesti jonkinlaisen kokeilun tulos, sillä sain kunnian toimia koemaistajana. Erjalle terveisiä, että elossa ollaan ja hienoinen pahoinvoinnin häivähdys johtunee eilisestä Chiantista, eikä suinkaan piirakasta.

Erjan suunnatessa iltavuoroon, matkasin itse takaisin kotiin valmistautumaan iltaa varten. Ellu oli Sonjan luona käymässä ja olimme sopineet yhteisestä illanvietosta Sonjan kämpällä. Mukana kuviossa oli myös Saini ja Outi T.

Ellu oli leiponut taivaallista suklaakakkua, jonka reseptiä en ikimaailmassa halua tietää, sillä en varmaan enää muuta söisikään. Tai sitten uhraudun ja Ellu voisi lisätä sen tänne? Miten olisi?

Saini istumassa Sonjan nojatuolissa.
Kuva on vähän epätarkka.

Karjalanpiirakat, munavoi, kasvistikut ja dippi maistuivat viinin kera, ja saatoin olla ehkä vähän päissäni. Ainakin puhuin taas tavallistakin enemmän. Kaikesta. Jestas. Anteeksi.

Ilta eteni YouTuben sisäpiirivitseiksi muodostuneita videoita katsellessa, välillä keskustelimme siitä, miten hienoa olisi jos maailmassa kukaan ei arvostelisi toisia ulkonäön vuoksi, jonka jälkeen naureskelimme BB:n ihmisten ulkonäölle. Voi vain todeta, että maailma ei vielä ole valmis ulkonäölliseen tasavertaisuuteen.

Sainin erotessa ryhmästä me muut suuntasimme aluksi Bakersiin, jossa join maailman paskinta siideriä. Mitä lie UpCideria se sitten on ollut, en tiedä, mutta ei se mitään kunnollista omenasiideriä ole ollut. Team L&K tekevät parempaa siideriä itse (projekti, josta täytynee kertoa myöhemmin lisää).

Toinen asia, mikä Bakersista jäi mieleen, oli miesten ruutupaidat. Jonka vuoksi haluaisin nyt kysyä kaikilta miehiltä ja naisilta:
MITÄ PASKAA?
Oli sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki sateenkaaren värit. Ruuduissa. Onneksi en ole sinkku vailla miestä, muuten voisi iskeä ahdistus yrittäessäni löytää edes yhtä hyvin pukeutunutta mutta persoonallista tapausta.

Pakenimme aika pian ruutupaitojen luvatusta maasta Aussie clubille, jossa pääsin verestämään tanssitaitojani. Eipä niitä tosin paljon tarvittu, sillä lattia oli niin täynnä ihmisiä ja muita kädellisiä, että tanssimisen sijaan kaikki liike oli lähinnä väistelyä. Täytyy sanoa, etten henkilökohtaisesti oikeen tajua mitä kivaa sellaisissa paikoissa on, joissa ei voi tanssia, istua eikä jutella, ja jos onnistut saamaan jotain tiskiltä tilattua, niin juoma tuskin ehtii edes huulille ennenkuin tulee törmäys ja kuppi on nurin rinnuksilla.

Niinpä hyvästelin Skattan kaunottaret ja etsin yöbussin jolla huristelin kotiin koluamaan jääkaapista kaiken syötäväksi kelpaavan. Melkonen hiipivä tiikeri sitä tuli oltua, kun mies ei herännyt siinäkään vaiheessa kun pudottelin salsakastiketta pitkin keittiönlattiaa ja kiroilin. Vai oliko se sittenkin sammunut?

Mulla on muuten kumma tapa herätä krapulassa hemmetin aikaisin aamusta ja pyöriä levottomana muutama tunti, kunnes uni voittaa taas. Kallon perällä pieni krappekeiju soittaa vaimeaa kelloaan, joten en saanut manattua supervoimia jotta olisin ehtinyt tänään keskustaan samojen tyttöjen kanssa kahville, joten päätin jäädä kotiin ja kirjoittaa tämän helvetin pitkän, tylsän ja huonolla kirjoitustyylillä varustetun raportin, millä ei ole mitään seksuaalista merkitystä.